Kävin tänään pitkästä aikaa ihan oikeana asiakkaana kampaajalla. Hiukseni värjäsi Ada, jonka kanssa olimme aiemmin samassa paikassa töissä. Nykyään Adan löytää siis Parturi-kampaamo 25:stä Kotkan keskustasta. Olen ihan supertyytyväinen hiuksiini, kiitos vielä tuhannesti Adalle!
Alunperin oli tarkoitus häivyttää tumma tyvi pelkästään raidottamalla, mutta päädyimmekin vaalentamaan koko pohjan. Vaalennuksen jälkeen sävytimme hiuksen laventelin ja vaaleanpunaisen sävyillä.
Viime vuoden lopussa lopetin viisivuotisen yrittäjä"urani", ja sen jälkeen olen saanut vastata varmasti kymmeniä kertoja samoihin kysymyksiin; "Miksi lopetit?" "Kaduttaako, että lopetit?" "Mitä meinaat nyt tehdä?". Ihmisten oli vaikea ymmärtää se, että halusin lopettaa työt ja jäädä ihan tyhjän päälle. Tai no, en halunut jäädä tyhjän päälle, mutta niin siinä loppujen lopuksi kävi. Reilu 4 kuukautta kerkesin välivuotta (ketä tässä nyt yritetään kusettaa, työtön mikä työtön) viettää ja se teki todella hyvää. Parturi-kampaajana ollessa en viiteen vuoteen pitänyt kunnon lomaa, koska siihen ei ollut taloudellisesti mahdollisuutta. Jostain syystä ihmiset eivät pidä parturi-kampaajan työtä oikeana työnä, kunhan vaan juoruillaan ja kiharrellaan hiuksia, eihän siitä tarvitse pitää lomaa. Päätöstä lopettaa en ole katunut hetkeäkään. En tosin ole myöskään katunut sitä, että opiskelin hiusalaa ja tein parturi-kampaajan työtä. Vuosien saatossa intohimo hiusten laittamiseen katosi ja asiakkaiden palvelu alkoi tuntua todella uuvuttavalta. Oman jaksamisen kannalta lopettamispäätös olisi pitänyt tehdä jo paljon aijemmin. Tämän hetkisestä työstä ja työkavereistä pidän todella paljon, ja henkisesti voin koko ajan paremmin. Tosin nyt joudun aloittamaan työurani aivan alusta, mutta toisaalta, kuka sitä nyt huipulta on koskaan aloittanut?
Mistä tämä ajatusoksennus nyt sitten kumpuaa? Täytän tänä vuonna 25-vuotta. Ehkä tässä on menossa joku quarter-life crisis. Vanhat koulukaverit ja muut ikätoverit ostavat taloja ja autoja, perustavat perheitä, on koiria, kissoja, vakinaisia työpaikkoja ja ylennyksiä. Häistä ja kihlautumisista nyt puhumattakaan. Kaikki tuntuvat tietävän paikkansa elämässä. Tästä voi ehkä päätellä, etten itse ole ihan samanlaisessa tilanteessa. En koe olevani valmis aikuisuuteen. En koe olevani valmis ottamaan vastuuta eläimestä saatikka toisesta ihmisestä. Mitä lapsellenikin syöttäisin, perunaa? En ole hyvä käyttämään rahaa. Pankista heittäisivät varmasti ulos, jos sinne hattu kourassa menisin lainaa pyytämään. Arvokkain itse ostamani tavara on varmasti joku vaate. Lista voisi jatkua loputtomiin. Eilen muutaman skumppalasin jälkeen tulin siihen tulokseen, että minulla on kuopus-syndrooma. Ei vastuuta, ei huolia. Ikuinen lapsi.
En kuitenkaan stressaa sitä, että minulla pitäisi edellä mainittuja asioita jo olla. Älkääkä käsittäkö väärin, minusta on ihanaa, että muut saavat lapsia ja hankkivat koiria. En vain olisi muutama vuosi sitten osanut kuvitella, että teen vaippakakkua yhdelle parhaista ystävistäni. Elämä menee eteepäin ja sen pitääkin mennä. Pelkään kuitenkin sitä, kun kaikki muuttuu. Ystävistäni tulee äitejä ja vaimoja, jotka kurvailevat perheautoillaan viemään lapset futistreeneihin. Sillävälin minä mietin voinko syödä viikon makaronia, koska se on niin hyvää, vaikka olen oikeasti tuhlannut rahat taas johonkin typerään. Ihmiset ja asiat ympärillä muuttuvat ja vielä on edessä niin paljon uusia asioita ja kokemuksia.
Elämä on pelottava asia. Mutta onneksi sillä hyvällä tavalla.
Kuopus
Nuorimmainen on tyypillisesti seikkailunhaluinen ja hyökkäävä. Hän ottaa helposti riskejä ja kapinoi mielellään auktoriteetteja vastaan. Kuopuksen itsetunto vahva, sillä hän kokee itsensä rakastetuksi sellaisena kuin on. Toisaalta nuorimmaiset eivät ota yhtä helposti vastuuta kuin vanhemmat sisarukset ja luovuttavat helpommin.
